15.1.1991

Vaatimukset Lappeen kihlakunnanoikeudessa

Virallinen syyttäjä on kihlakunnanoikeudessa lausunut, että A oli 1.1.-31.7.1984 Joutsenossa toimiessaan X Oy:n toimitusjohtajana ilman lupaa määrännyt otettavaksi käyttöön yhtiön selluloosatehtaan täysvalkaisulaitoksen.

Laitoksen käyttöönottohetkellä yhtiön jätevesien johtaminen Saimaaseen oli perustunut Itä-Suomen vesioikeuden 14.9.1981 antamaan ja Korkeimman hallinto-oikeuden 27.12.1982 osittain muuttamaan lupaan. Tämän luvan mukaisesti yhtiöllä oli ollut oikeus johtaa vesistöön tehtaan jätevedet tuotettaessa valkaisematonta sulfaattiselluloosaa enintään 75.000 tonnia ja puolivalkaistua sulfaattiselluloossaa enintään 170.000 tonnia vuodessa.

Itä-Suomen vesioikeus oli 6.10.1983 antamallaan päätöksellä myöntänyt yhtiölle luvan jätevesien johtamiseen Saimaaseen tuotettaessa valkaistua sulfaattiselluloosaa enintään 270.000 tonnia vuodessa. Tehtyjen valitusten johdosta mainittu lupa ei ollut täysvalkaisulaitoksen käyttöönottohetkellä saanut lainvoimaa. Korkein hallintooikeus oli 31.7.1984 antamalla päätöksellä vahvistanut mainitun 6.10.1983 annetun luvan hylättyään ja osittain jätettyään tutkimatta asiassa tehdyt valitukset. Vasta tällöin eli 31.7.1984 yhtiö oli saanut luvan täysvalkaisulaitoksen tuottamien jätevesien johtamiseen Saimaaseen.

Koska edellä mainittu selluloosan valkaisun laajennus oli lisännyt vesistöön kohdistuvaa jätevesikuormitusta, täysvalkaisulaitoksen käyttöönotto oli tapahtunut vesilain säännösten vastaisesti. A:n ja yhtiön menettelystä oli aiheutunut vahinkoa Haukilahden, Kattelussaaren, Karsturannan, Kyläniemen, Jänhiälän, Joutseno-Kesolan, Saikkolan, Paarmalan, Rehulan, Kirvesniemen, Koho-Tiuruniemen ja Mietinsaaren kalastuskunnille.

Tämän vuoksi virallinen syyttäjä on vaatinut A:n tuomitsemista vesilain 13 luvun 1 §:n 1 momentin ja 1 luvun 19 §:n 1 momentin nojalla rangaistukseen vesilain säännösten rikkomisesta. Lisäksi virallinen syyttäjä on vaatinut yhtiön tuomitsemista menettämään valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä 9,9 miljoonaa markkaa.

Vesi- ja ympäristöhallitus on kihlakunnanoikeudessa lausunut, että oli vaikeaa selvittää selluloosan valkaisun aiheuttaman lisäkuormituksen vaikutuksia vesistöön. Tämän vuoksi vesi- ja ympäristöhallitus on vaatinut A:n tuomitsemista vesilain 13 luvun 2 §:n nojalla rangaistukseen toimimisesta vastoin voimassa ollutta lupaa. Lisäksi vesi- ja ympäristöhallitus on vaatinut yhtiön tuomitsemista menettämään valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä 9,9 miljoonaa markkaa sekä A:n ja yhtiön velvoittamista yhteisvastuullisesti korvaamaan vesi- ja ympäristöhallituksen oikeudenkäyntikulut.

Kihlakunnanoikeuden päätös 21.1.1987

Kihlakunnanoikeus on todennut, että Korkeimman hallintooikeuden 27.12.1982 antaman jätevesien vesistöön johtamista koskevan päätöksen mukaan yhtiöllä oli ollut lupa johtaa Joutsenon selluloosatehtaan ja siihen liittyvän kuorimon jätevedet tehtaan edustalle Saimaaseen tehtaan tuottaessa valkaisematonta sulfaattiselluloosaa enintään 75.000 tonnia vuodessa, puolivalkaistua sulfaattiselluloosaa enintään 170.000 tonnia vuodessa sekä sivutuotteita muun muassa seuraavin vesioikeuden päätöksessä mainituin ehdoin:

3) Jätevesien mukana vesistöön joutuva BHK 7-kuormitus on enintään 22,8 t 0 2/d ja kiintoainekuormitus enintään 3,8 t/d. Näillä raja-arvoilla tarkoitetaan kolmen perättäisen kuukauden liukuvia keskiarvoja.

Tässä lupapäätöksessä oli lausuttu, että se oli voimassa siihen saakka, kunnes lupaehtojen tarkistamista koskeva hakemusasia oli tullut lainvoimaisesti ratkaistuksi. Mainittu hakemus yhtiön oli määrä tehdä vuoden 1983 loppuun mennessä.

Itä-Suomen vesioikeus oli tämän jälkeen 6.10.1983 antamallaan päätöksellä myöntänyt yhtiölle uuden luvan edelleen johtaa sulfaattiselluloosatehtaan ja kuorimon jätevedet Saimaaseen tehtaan tuottaessa valkaistua sulfaattiselluloosaa enintään 270.000 tonnia vuodessa ja sivutuotteita. Markkinatilanteesta riippuen voitiin osa selluloosasta tuottaa valkaisemattomana. Päätöksessä oli muun muassa seuraavat ehdot:

3) Jätevesien mukana vesistöön joutuva BHK 7-kuormitus saa olla vuoden 1984 loppuun enintään 22,8 t 0 2/d ja kiin- toainekuormitus enintään 3,8 t/d.

6) Kohdassa 3 mainitulla raja-arvolla tarkoitetaan kolmen perättäisen kuukauden liukuvia keskiarvoja. Sallittu kuormitusarvo BHK 7-kuormituksen osalta on kyseisten kuu- kausien sallittujen kuormitusarvojen keskiarvo.

Kattelussaaren ja Haukilahden kalastuskuntien yhdessä ja Jänhiälän kalastuskunnan erikseen tekemästä valituksesta Korkein hallinto-oikeus oli 31.7.1984 antamallaan päätöksellä, jätettyään Kattelussaaren ja Haukilahden kalastuskuntien valituksen vesiensuojelumaksun osalta tutkimatta ja tutkiessaan valituksen muilta kuin rahakorvauksia koskevilta osilta, jättänyt vesioikeuden päätöksen pysyväksi. Jänhiälän kalastuskunnan valituksessa esitetyt rahakorvauksia koskevat vaatimukset Korkein hallintooikeus oli siirtänyt vesiylioikeuden käsiteltäväksi. Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä oli lausuttu: "Muilta osiltaan asia on lopullisesti ratkaistu tällä Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksellä." Kihlakunnanoikeus on katsonut, että Itä-Suomen vesioikeuden 6.10.1983 antama uusi lupa johtaa yhtiön selluloosatehtaan jätevedet Saimaaseen oli näin saanut lainvoiman 31.7.1984.

Asiassa oli näytetty, että yhtiö, A:n toimiessa sen toimitusjohtajana, oli 1.1.-31.7.1984 ottanut käyttöön Joutsenon selluloosatehtaan täysvalkaisulaitoksen ennen kuin vesioikeuden siihen antama lupa oli saanut lainvoiman, mutta ettei esitetyllä selvityksellä ollut näytetty jätevesistä johtuvan haitan lisääntyneen 1.1.-31.7.1984 siitä mitä 27.12.1982 ja myös 31.7.1984 annettujen Korkeimman hallinto-oikeuden päätösten lupaehtojen mukaan oli sallittua.

Sen vuoksi kihlakunnanoikeus on katsonut, että A oli 1.1.-31.7.1984 vastoin vesilain 13 luvun 2 §:n 1 momentin oikeusohjetta toimitusjohtajana käyttänyt täysvalkaistua selluloosaa valmistavaa laitosta, vaikka tuolloin noudatettavana olleen vesioikeuden luvan mukaan oli sallittua vain puolivalkaistua ja valkaisematonta selluloosaa tuottavan laitoksen käyttö.

Rangaistusta mitattaessa oli syyllisyyttä vähentävänä seikkana otettu huomioon se, että vesioikeuden luvan osittaisesta lainvoimasta ei ole laissa selvästi säädetty ja että valvontaviranomaiset, vesi- ja ympäristöhallitus sekä Kymen vesipiiri eivät olleet kieltäneet toimintaan ryhtymistä.

Yhtiön toiminta 1.1.-31.7.1984 oli ollut tappiollista. Valtiolle menetettäväksi tuomittavaa hyötyä ei katsottu aiheutuneen.

Näillä perusteilla kihlakunnanoikeus on, hyläten rikoksen tuottaman taloudellisen hyödyn menettämistä koskevan vaatimuksen, tuominnut A:n vesilain 13 luvun 2 §:n 1 momentin nojalla vesilain säännösten rikkomisesta 30:een 335 markan määräiseen päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa 10.050 markkaa.

Koska vesi- ja ympäristöhallituksen tehtävänä on valvoa vesirikosasiassa yleistä etua ja käyttää tällöin puhevaltaa ja koska virkamiesten päivärahoja ja matkakuluja ei ollut katsottava sellaisiksi erityisiksi kustannuksiksi, että vastaajat olisivat velvollisia niitä korvaamaan, kihlakunnanoikeus on hylännyt vesi- ja ympäristöhallituksen oikeudenkäyntikuluvaatimuksen.

Kouvolan hovioikeuden päätös 8.9.1988

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi virallinen syyttäjä, vesi- ja ympäristöhallitus, A ja yhtiö olivat saattaneet jutun, on lausunut, että Itä-Suomen vesioikeuden 6.10.1983 antamasta päätöksestä Korkeimmalle hallinto-oikeudelle tekemissään valituksissa eivät Kattelussaaren ja Haukilahden sekä Jänhiälän kalastuskunnat olleet sinänsä vastustaneet täysvalkaisulaitoksen käyttöönottamista, vaan valituksissa oli vaadittu joidenkin lupaehtojen tiukentamista. Kysymys vesioikeuden antaman pilaamisluvan osittaisesta lainvoimasta samoin kuin kysymys oikeudesta pilaamisluvassa tarkoitetun toiminnan aloittamiseen ovat oikeudellisesti epäselviä. Vesioikeuden 6.10.1983 antamassa päätöksessä toiminnan aloittamista ja eräiden toimenpiteiden suorittamista ei ollut sidottu päätöksen lainvoimaiseksi tuloon. Yhtiön edustajat olivat vesioikeuden päätöksen antamisen jälkeen, mutta ennen laitoksen 1.1.1984 tapahtunutta käyttöönottoa neuvotelleet vesiviranomaisten kanssa. Yhtiön puolesta oli tuolloin ilmoitettu, että täysvalkaisulaitos oli tarkoitus ottaa käyttöön 1.1.1984 edellä mainituista valituksista huolimatta. Vesiviranomaiset eivät olleet noissa neuvotteluissa ainakaan nimenomaisesti ilmaisseet kielteistä kantaansa laitoksen käyttöönoton suhteen.

Hovioikeus on katsonut, ettei A ottaessaan yhtiön toimitusjohtajana täysvalkaisulaitoksen käyttöön 1.1.1984 ja käyttäessään sitä aikana 1.1.-31.7.1984 ollut edellä mainituissa olosuhteissa syyllistynyt rikokseen.

Tämän vuoksi hovioikeus on hylännyt syytteen ja vapauttanut A:n tuomitusta rangaistuksesta sekä vapauttanut A:n ja yhtiön kaikesta korvausvelvollisuudesta jutussa.

Perustelut

Korkein hallinto-oikeus on 27.12.1982 antamallaan päätöksellä myöntänyt yhtiölle luvan johtaa selluloosatehtaan ja siihen liittyvän kuorimon jätevedet Saimaaseen luvassa määrätyin ehdoin tehtaan tuottaessa valkaisematonta ja puolivalkaistua sulfaattiselluloosaa sekä sivutuotteita. Vesioikeus on 6.10.1983 antamallaan päätöksellä myöntänyt yhtiölle luvan johtaa selluloosatehtaan ja siihen liittyvän kuorimon jätevedet Saimaaseen luvassa määrätyin ehdoin tehtaan tuottaessa valkaistua sulfaattiselluloosaa ja sivutuotteita. Eräät kalastuskunnat olivat valituksissaan Korkeimmalle hallinto-oikeudelle vaatineet lupaehtojen tiukentamista muun muassa fosforija kiintoainekuormituksen osalta. Kun lupaehdot tämän johdosta olisivat voineet muuttua yhtiön vahingoksi, tämä ei olisi saanut aloittaa vesioikeuden lainvoimaa vailla olevan päätöksen lupaehtojen mukaista toimintaa ennen niiden lopullista ratkaisua, mikä on tapahtunut Korkeimman hallinto-oikeuden 31.7.1984 antamalla päätöksellä. Yhtiö, jonka toimitusjohtaja A oli, on siitä huolimatta 1.1.1984 aloittanut täysvalkaistun selluloosan tuotannon ja jatkanut tuotantoa 31.7.1984 asti sekä johtanut tästä syntyneet jätevedet Saimaaseen, vaikka tuolloin noudatettavana olleen vesioikeuden lupapäätöksen mukaan oli sallittua johtaa jätevedet Saimaaseen tehtaan tuottaessa valkaisematonta tai puolivalkaistua sulfaattiselluloosaa.

Jutussa ei ole näytetty, että yhtiön valkaistun sulfaattiselluloosan tuotanto 1.1.-31.7.1984 olisi aiheuttanut vahingollisia muutoksia vesioloissa enemmmän kuin Korkeimman hallinto-oikeuden 27.12.1982 vahvistaman luvan mukainen tuotanto olisi aiheuttanut.

Jutussa ei myöskään ole esitetty sellaista aineistoa, josta olisi pääteltävissä, että valkaistun sulfaattiselluloosan tuotanto 1.1.-31.7.1984 olisi tuottanut yhtiölle sellaista taloudellista hyötyä, joka on tuomittava valtiolle menetetyksi.

Vesilain 16 luvun 43 §:n 2 momentin ja 21 luvun 1 §:n 1 momentin säännökset huomioon ottaen vesi- ja ympäristöhallituksen tehtävänä on valvoa vesirikosasioissa yleistä etua ja käyttää tällöin asianomistajan puhevaltaa. Näiden tehtävien hoitamisesta vesi- ja ympäristöhallitukselle aiheutuneet päiväraha- ja matkakulukorvaukset eivät ole sellaisia erityisiä kustannuksia, joista vesi- ja ympäristöhallituksella olisi oikeus saada oikeudenkäyntikulukorvausta.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöstä muutetaan siten, että A tuomitaan vesilain 13 luvun 2 §:n 1 momentin nojalla vesilain säännösten rikkomisesta 50:een 335 markan määräiseen päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa 16.750 markkaa.